Joka päivä mulle tulee mieleen joku juttu, josta haluaisin tänne kirjoittaa, mutta en ole varma, osaisinko muotoilla sen tarpeeksi selkeästi ja niin, ettei kukaan vahingossakaan vetäisi palkokasvia nasaaliin.
Olisi oikeasti paljonkin sanottavaa esimerkiksi aiheesta: äiti lähtee inttiin. Ja yleensäkin siitä, miten kummallisiin mielipiteisiin ja asenteisiin sitä törmääkään naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen liittyen. Mielipiteissä ei nyt tietenkään voi olla oikeaa tai väärää, mutta silti ne ja nuo asenteet hämmentää enemmän tai vähemmän. Joskus jopa kannustavat puheet hämmentää, kun ne vedetään ihan överiksi.
Typerää, etten osaa kirjoittaa aiheesta, jota varten tämä on ollut. Tai siis alunperinhän tämä oli inttileskeys/inttiblogi. Haluan normaalin palvelukseen valmistautumisen ja myöhemmin inttiarjen lisäksi pystyä kirjoittamaan rehellisesti, minkälaista se on käydä läpi nimenomaan äiti-ihmisenä. Mitä on olla pois kotoa, tapella väsymystä vastaan kasarmilla ja kotona, syyllisyydentunteesta, ikävästä ja siitä, miten hyvältä tuntuu kun gineksen jälkeen pääsee kotiin ja heti ovella on pieni Poika vastassa kädet ojossa, hokien "äiti", haluten syliin... Ja ennen heinäkuuta tietenkin: Mihin helvetin soppaan olen taas itseäni sotkemassa :-D (=huumoria ;)).
Kirjoittaminen on mulle oikeasti tärkeää. Se on harrastus ja sen voi laskea "elämäntavaksi" siinä missä vaikkapa käsitöiden tekemisenkin.
Kirjoittamisen vaikeaksi tekee myös se, että mä en oikein osaa suhtautua kritisoivaan palautteeseen blogissani. Kirjoitukseni ovat lähinnä yksinpuhelua asioista, jotka ovat sillä hetkellä päälimmäisenä mielessä ja kirjoitan ne aikalailla fiilispohjalta. Nämä blogikirjoitukset on siis tavallaan henkilökohtaisia, mutta itse olen kuitenkin tehnyt sen valinnan, että pidän tämän julkisesti luettavissa.
Pakko siis oppia elämään sen kanssa, että tätä blogia lukevat hyvinkin erilaiset ihmiset kuin esimerkiksi minä. Ihmiset ei osaa lukea ajatuksia ja varsinkin internetin ihmeellisessä maailmassa väärinymmärryksiä tulee helposti.
Note to self: Lakkaa pyytelemästä anteeksi mielipiteitäsi/olemassaoloasi/tarpeitasi/suunnitelmiasi.
Tottakai on hyvä ottaa vastuu sanomisistaan ja teoistaan, mutta kaikkea ei tarvitse hävetä ja pyydellä anteeksi, jos joku sattuu olemaankin eri mieltä. Eihän tunteita tarvitse pyydellä anteeksi..? Vaikka tunteeni siitä, ettei viestini välillä mene perille, olisikin väärä, niin ei mun silti tarvitse hävetä sitä, että musta sattui siltä tuntumaan. Ehkä joku valaisee asiaa omalta osaltaan ja voin lakata epäilemästä. Mulla ei kuitenkaan ole tapana esimerkiksi mainita nimiä kirjoituksissani. Saatan mainita, että "eräs tyyppi" aiheuttaa päänvaivaa ja kirjoitan miltä tuntuu, mielestäni ihan asiallisesti (hyvänä esimerkkinä vaikkapa tuo yllämainittu tunne siitä, että ihmiset ymmärtää väärin jnejne...), mutta en todellakaan halua mollata ketään yksilönä.
ps. Ja sitä paitsi: intissä ei pyydetä anteeksi, vaan pahoitellaan. Ja intissä ei saada, intissä voidaan (mut se onkin sit ihan toinen juttu ;D)
2 kommenttia:
Minusta sanoistaan teoistaan vastuun ottaminen on itsestäänselvää aikuisen ihmisen kohdalla, mutta se on eri asia kuin mielipiteiden tai sanojen takia anteeksi pyytäminen. Jos sinulla on mielipide, silloin sinulla on mielipide. Ei sitä tarvitse pyytää anteeksi. Totta kai on hyvä, jos sen voi perustella järkevästi ja esittää asioita sen tueksi, miten on ratkaisuunsa päätynyt. Mutta ei sitä silti tarvitse pyytää anteeksi, että sattuu olemaan jotakin mieltä. Siihen on kaikilla oikeus.
Olen ennenkin ihmetellyt hieman, että miksi koet tarvetta selitellä jokaista sanavalintaasi ja ratkaisuasi ihan pienissäkin arkiasioissa täällä. Ei sinun tarvitsisi. Ja kaiken selitteleminen luo äkkiä mielikuvan siitä, ettet uskalla seistä mielipiteittesi takana, vaan sinun on pakko kumarrella joka suuntaan siltä varalta, että joku olisikin eri mieltä. Entä sitten, vaikka olisikin? Onko se huono tai vakava asia, loppujen lopuksi?
Ja jos joku on eri mieltä, se ei välttämättä ole kritiikkiä sinua kohtaan henkilökohtaisesti. Asiat riitelevät, eivät ihmiset. Silloin asioista pitäisi aikuisten pystyä keskustelemaan ihmeemmin kiihkoilematta ja eroamaan sitten keskustelun päätteeksi ilman, että kukaan on varsinaisesti pahoittanut mielensä. Elämä on täynnä tilanteita, joissa muut ovat eri mieltä. Silloin ei voi kuin koettaa asiallisesti perustella, miksi on itse tätä mieltä. Ja joskus tulee sitten niitä tilanteita, missä muiden perustelut kuunneltuaan toteaa, että hetkinen, noin kun sanoit, se kuulosti todella järkevältä, ehkäpä muutankin mielipiteeni tässä asiassa. Mielipiteiden kanssa kun on oikeus siihenkin.
Mä en itsekään tiedä mistä mulle on tullut tuollainen typerä käytösmalli... Ehkä siitä, että olen vuosikaudet pitänyt itseäni tyhmänä ja arvottomana. Oikeastaan vasta nyt olen pääsemässä tuollaisesta ajattelusta eroon, mutta silti se tuntuu puskevan aina jossain asioissa läpi (esimerkiksi tuossa selittelyssä) :(
Oppimisen paikka :) Tuo mielipideviikko on hyvää harjoittelua näin aluksi :D
Jossain määrin mun tapani kirjoittaa on ehkä sellainen, että pohdin asioita syvemmältä jne, mut onhan siinä eroa siihen, että joistakin ajatuksistani/mielipiteistäni poden huonoa omaatuntoa ja häpeän
Lähetä kommentti