P-kausi II/11
Mukavaa ja huoletonta aikaa. Kukaan varsinaisesti kilpaillut paremmuudesta toisten kanssa, vaikka meitä tottakai jatkuvasti parhausjärjestykseen laitettiinkin. Pettymyksiä tuli jokunen, mutta muuten oli sellainen "tästä mä tykkään, tänne mä jään"-fiilis. Tuvassa yhteishenki oli hyvä, vaikka olimmekin aika erilaisia ihmisiä. Pärjäsin hyvin. P1 ja P2, sekä sotilaan perustutkinto menivät kiitettävästi, ja taisin valintapisteissä olla joukkueeni 2. sijalla. Jopa marssit olivat ihan mukavia.
Muistan ikuisesti meidän ensimmäisen tst-koulutuksen: 30 astetta hellettä, mutta koska oli satanut ja maa oli märkä, oli meillä varustuksena sadeasu! Sitä soijan määrää! Vesitäydennyksiä meille ei toimitettu, joten parin tunnin jälkeen alettiin olemaan jo aika huonolla hapella.
Kuitenkin fyysisesti rankimpana kokemuksena täytyy mainita JV-TST1-harjoitus, jolloin harjoittelimme ryhmän hyökkäystä ylämäkeen koko aamupäivän ajan. Samaisella harjoituksella pyöräiltiin vajaat 10km täpärissä (ensimmäistä kertaa kyseinen hirvitys selässä ja vielä firman munamankeleilla = trauma) ja käveltiin Luonetjärven lätäkkö ympäri tst-varustuksessa (matkaa kertyi noin 15km).
Sotilasvala. Päivä oli mitä parhain valapäiväksi; aurinko lämmitti pilvettömältä taivaalta mutta ei ollut kuitenkaan liian kuumaa. Itse valatilaisuudessa aurinko paistoi suoraan silmiin ja näytimme sen takia typeriltä, mutta siitäkin huolimatta meidät nimitettiin lentosotamiehiksi. Vieläkin menee iho kananlihalle, kun katson videota ohimarssistamme. Se oli vaan jotain niin hienoa!
P-kausi huipentui Lohtajan ampumaharjoitukseen. Olin kuullut kauhutarinoita "Kyisestä Lohtajasta", mutta eipä se, ja sen hiekka, ollut ollenkaan niin paha. Lohtajalla saimme kuulla jatkokoulutusvalinnat. Multa jäi kyllä jälkiruokapulla syömättä kun nimeni mainittiin heti toisena Viesti-AUKiin lähtijöiden listalla (tämähän oli mulla 1. toiveenakin). Loppuviikko sujuikin tämän ansiosta varsin hyvissä tunnelmissa.
AUK
Kovasti yritän nyt keksiä tästä jotain hyvää sanottavaa. AUK:n aikana rikoin itseäni enemmän kuin tarpeeksi, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Vaikea keksiä mitään positiivista tästä jaksosta...
Hyvinä muistoina voisin mainita ainakin koulutustaidon harjoituksessa (vai olikohan RJ2?) pitämäni koulutuksen (aiheesta kartta + kompassi sekä koordinaatit). Jotenkin se vaan SUJUI. Yleensäottaen en tykännyt vertaisten kouluttamisesta yhtään ja se kyllä näkyi, mutta tää meni ihan nappiin! 2-megaisen opettelu ja yhteyksien luominen oli ihan mukavaa, samoin ristikytkennät.
Tähän hätään en oikeastaan muuta sitten keksikään. Aikalailla jokainen hetki oli yhtä hampaiden kiristelyä ja paskaa oloa. Joitakin yksittäisiä hyviä hetkiä on ollut, mutta kaikenkaikkiaan mulle jäi aliupseerikurssista paskanmaku suuhun ja olin äärimmäisen tyytyväinen, että kun meidät 20.12.2011 ylennettiin alikersanteiksi, tuskaiset 107 päivää AUK:ssa olivat ohi. Olennaisimpana tekijänä näihin fiiliksiin oli huono yhteishenki ja kova kilpailu, mutta ei siitä sen enempää.
Aukin aikana koin jatkuvasti etten osaa, riitä, kelpaa ja ettei musta ole yhtään mihinkään. RUK-valintapisteitä sain ihan hyvin, mutta en tarpeeksi siihen nähden, että aikalailla sen ruk-kiintiön verran oppilaita sai minua paremmat pisteet. Jälki-RUKia suositeltiin, mutta johtajakauteni aikana tulin siihen tulokseen, että kyllä tää 362 ja ryhmänjohtajuus riittää mulle.
Olen tullut jälkeenpäin siihen tulokseen, että jollain toisella aukin linjalla asiat olisivat ehkä menneet toisin. Elso olisi ollut ehdottomasti mun paikka :-D Tai joke, jos olisin vain tajunnut hakea sinne.
Johtajakausi, p-kausi I/12
Hyvin pitkälti samalla porukalla jatkettiin johtohommissa, kuin oltiin aukissakin. Meillä oli ihan hyvä henki joukkueemme ryhmänjohtajien (miehiä molemmat) kesken, mutta siihen se sit jäikin (ei siis tullut vietettyä muiden kanssa aikaa muuten kuin palvelusajalla). Välillä oli aika yksinäistä.
Alokkaiden kouluttaminen ja johtaminen oli ehkä parasta, mitä intin aikana olen tehnyt. Olihan se stressaavaa sinänsä, kun se vastuu oli niin suuri ja aina välillä meistä riippumattomista syistä asiat ei sujuneet (joku puuttui, myöhästyi, tai kusi muuten vaan). Mutta siis kaikenkaikkiaan p-kauden ryhmänjohtajana toimiminen oli palkitsevaa, ja ennenkaikkea "sitä itseään"- johtamista siis. Ja 5. joukkueen pojat oli ihan mahtavia! :)
Johtajakausi, AUK:n apukouluttaja
Hyviä hommia, Koulutuksen Suomia Etuja. Sanotaanko vaikka näin, että p-kauden loputtua meitä wanhoja jäi yksikköön varsin onnistuneesti valikoitunut joukko (jokusta poikkeusta lukuunottamatta, mut ne olikin ihan omaa luokkaansa sitten). Mitään sellaisia kärhämiä, joita p-kaudella oli ollut, ei tässä porukassa tullut ja jossainmäärin minäkin koin vihdoin löytäneeni ja ennenkaikkea lunastaneeni paikkani johtajien joukosta. Opin myös kokonaan uuden opintosuunnan laitteiston käytön samalla kun koulutin nuoremman saapumiserän oppilaita.
Tämän AUK:n aikana annoinkin sitten kaikkeni, ja tein kaiken sen mistä olin oman au-kurssin aikana ollut poissa tai vetänyt puoliteholla.
Hyvänä muistona voisin mainita sen 90km pyörämarssin, ja erityisesti sen miten ryhmäni jaksoi vastoinkäymisistä huolimatta hymyillä vielä viimeisilläkin metreillä. Pisteenä iin päälle kykyä ja kestävyyttä mitattiin Lohtajan taisteluampumaharjoituksessa, jossa toimin joukkueenjohtajana koko viikon (parhautta tuolla viikolla oli joukkueen puolustus-spektaakkeli). Aivan jäätävän rankkaa touhua, mutta siitä selvittiin!
(Tilapäivitys 10.5.2012: "Huh huomenna pois täältä :) Ollu kyllä aikamoinen kokemus! Tässä levytän kuudetta yötä makuupussissa ja toivon et kipu lakkais jossain vaiheessa ja antais nukkua :p Kaikkeen sitä päänsä työntääkin...")
Oli todellinen voittaja-olo varmaan ihan ensimmäistä kertaa koko inttiaikana.
AUK loppui ja tuoreet alikeisarit lähtivät lomille meitä päivää aiemmin. "My job here is done." Ei enää mitään muuta kuin reservin odottelua tiedossa.
Viimeinen viikko
Ei mitään tekemistä. Me kaikki wanhat taidettiin olla aika uupuneita tästä vuoden urakasta. Käytävillä oli hiljaista, kaikki nukkuivat tai katsoivat telkkaria tv-tuvassa. Välillä sitä mietti, että no oliko tässä nyt mitään järkeä? Kannattiko?
TJ 0
Hysteriansävytteistä hilpeyttä. Toisinaan vakavia, haikeita hetkiä. Vessassa käydessä pysähdyin tuijottamaan lavuaaririvistöä, käytävällä katselin tyhjiä asekaappeja. Muistan varmaan ikuisesti, miltä näytti kun aamuaurinko valaisi aliupseerikoulun käytävät.
362 aamua näillä käytävillä ei voinut olla jättämättä jälkeään. Tästä paikasta oli tullut jonkinlainen koti. Siellähän minä suurimman osan vuodesta vietin. Lomilla tultiin olemaan rakkaiden ihmisten kanssa, mutta asumukseni oli siellä.
 |
Viimeinen jonotys varusvarastolla, siviilit päällä. Jonon liikkuessa eteenpäin takaa lähtee viesti edessä kulkeville "yksi kerrallaan tien yli"... "perä jää"... inttijuttuja, näitä olen saanut kuulla monet kerrat marsseilla. Ei kukaan vielä tässä vaiheessa osannut puhua, että mitä sitten reservissä tapahtuu.
Sitten järjestyttiinkin viimeistä kertaa pihalle kolmiriviin. Reservin aurinko paistoi.
Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.
Meille jaettiin palvelustodistukset ja sotilaspassit. Yksikkömme vääpelin sijainen halasi kaikkia aliupseerikoulun kotiutuvia naisia. Sillä hetkellä siinä yksikön pihalla levossa seistessä ajattelin, että (aiemmista epäilyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta):
Minä tein sen, ja kyllä kannatti!
Ja niin kuului minullekin se suuri ja mahtava "reserviin, MARS", vaikken sitä olisi ehkä todeksi vuosi sitten uskonutkaan.
Ja mitä minulle jäi käteen tästä kaikesta?
Ylitin itseni monta kertaa, ja sain jokusen, uskoakseni elinikäisen ystävän (en ehkä tarpeeksi montaa, mutta minähän olen aina panostanut enemmänkin laatuun kuin määrään ;-). Pääsin tekemään, näkemään ja kokemaan asioita, jotka eivät ole missään muissa olosuhteissa mahdollisia. Ennenkaikkea kasvoin vahvemmaksi, aikuiseksi ihmiseksi.
Hajonneen olkapään vein mukanani reserviin, se ei kevään aikana parantunut, vaikka sitä kovasti onnistuinkin lepuuttamaan santsarikaudella (lisätutkimuksia on tehty ja tehdään vielä, mutta voi olla että edessä on leikkaushoito)
Iso kasa kokemuksia, hetkiä joita ei ulkopuolisille voi edes kertoa, koska eivät ymmärtäisi. Hyviä ja huonoja muistoja, mutta se jolla tässä vaiheessa on todellisuudessa merkitystä, on ne hyvät muistot :-)
Lopuksi...
Tämä blogi jää muuten toistaiseksi nyt sitten tähän. Voi olla, että jonkun aivopierun seurauksena hakeudun maakuntajoukkoihin ja mpk-hommiin mukaan, ja voi olla että kirjoittelisin niistä tänne. Ehkä. En lupaa mitään.
